Nämä viisi asiaa opin loukkaantumisestani

Loukkasin itseni vuoden 2013 elokuussa. Koska tein lähes kaiken väärin, pystyin palaamaan rakastamani lajin pariin täysin sydämin vasta vuoden 2015 tammikuussa.

Vuonna 2013 pääsin pikkuisen pelaamaan Helsinki Roller Derbyn B-tiimin keltaisessa paidassa. 
Kuva: Marko Niemelä

1. Älä vihaa

Loukkaannuttuaan on helppo vihata kaikkea: jokaista, joka kantaa treenikassia, kaikkia, jotka kävelevät kivuitta – puhumattakaan niistä, jotka nostelevat tai kantavat esineitä, tai niitä, jotka juoksevat portaita ylös ilomielin ja kivuitta. Katkeroituminenkin on liian helppoa. ”Hyvähän se sinun on” –ajatukset tulevat mieleen kepeästi ja katkeruus täyttää mielen.

Älä luovuta. Älä ajattele niin. Älä antaudu negatiivisuudelle ja halulle luovuttaa, koska vielä jonakin päivänä sinäkin pystyt noihin suorituksiin, vaikka juuri tällä hetkellä kaikki tuntuisi hankalalta ja tekisi kipeää.

2. Älä jää pois

Koska mieli on maassa ja kehosi rempallaan, et välttämättä halua nähdä niitä ystäviä, jotka jatkavat rakastamasi lajin parissa. Treenikassissa orpouttaan vikisevät luistimet kirpaisevat, mutta radalle sinulla ei ole asiaa. Älä silti unohdu.

Roller derby on joukkuelaji, jossa jokaisella seuran jäsenellä on paikkansa. Kaikki ovat tärkeitä. Missä me olisimme ilman tuomareita, toimitsijoita, joukkuekavereitamme ja niitä, jotka pelaavat kenties korkeammalla tasolla ja paremmin, mutta joita me katsomme ylöspäin? Me olisimme hukassa.

Yksi roller derbyn koukuttavimmista piirteistä on yhteisöllisyys. Mene siis rohkeasti mukaan, älä jättäydy ulkopuolelle. Vaikka et pääsisikään luistimille, roller derby –seurasi tarvitsee sinua.

3. Älä pelkää ja lykkää paluuta

Kuntoutumisen jälkeen treenikassissa toipumisen ajan odotelleet luistimet alkavat yhtäkkiä kolista malttamattomina. Olet ollut poissa radoilta ehkä kuukauden tai vuoden, mutta tunne on sama: pelko. Pelko voi olla lievää tai verenkierron lamauttavaa, mutta jossakin takaraivossa se tykyttää.

Älä hätäile: sinä osaat vielä luistella. Ehkä et niin hyvin kuin ennen vammaasi, mutta osaat silti. Mitä pidempään paluutasi lykkäät, sitä vaikeammaksi se muuttuu. Ennen pieneltä tuntuneet asiat kasvavat demonisiin mittoihin ja niistä saattaa nähdä jopa painajaisia. Älä antaudu sille tunteelle: sinä olet hyvä. Treenaamalla sinusta tulee vielä parempi. Jos et treenaa, et kehity.

4. Älä pidä itseäsi ulkopuolisena

Jos olet jättäytynyt loukkaantumisesi takia pois, ovat joukkuetoverisi jatkaneet harjoittelua.  He ovat kehittyneet paljon, osa on ehkä siirtynyt edustusjoukkueisiin ja joistakin heistä on tullut muuten merkittäviä jäseniä joukkueyhteisössä. Jälkeesi lajin pariin tulleet fresaritkin ovat etevämpiä ja tärkeämpiä kuin sinä. 

Itsensä ulkopuoliseksi tunteminen on surullista, mutta muista: sinä olet tärkeä. Kun olet ollut hetken pois on luonnollista, että et ole tiivis osa yhteisöä. Koska derbynpelaajat ovat keskenään yhtä suurta rannehieltä haiskahtavaa perhettä, lipsahdat pian takaisin tiiviiseen yhteisöön varsin kivuttomasti.

Käy treeneissä, osallistu ja pysy mukana.

5. Älä soimaa itseäsi epäonnistumisista

Muistele sitä hetkeä, kun ensimmäistä kertaa laitoit quad-luistimet jalkoihisi. Et tiennyt mitään. Mieti nyt sitä, että kaikki se taito, joka sinulla ennen loukkaantumistasi oli, on tallessa. On vain tehtävä hieman töitä, että vanhat taidot tulevat taas esiin ja pystyt kehittymään lisää. 

Roller derby on  paitsi yhteisöllinen laji, se on myös hyvin henkinen laji. Koska kyseessä on joukkueurheilu, kokee helposti pettävänsä joukkuetoverit epäonnistumisillaan. Yksilönä haluaa kehittyä ja olla parempi, voimakkaampi, fiksumpi ja nopeampi voidakseen palvella tiimiään paremmin. Epäonnistumisten ja oman vajaavaisuutensa - tai kehittymisen tarpeensa - hyväksyminen tekevätkin eniten kipeää tässä lajissa. 

Kukaan ei kuitenkaan ole seppä syntyessään, vaan jokainen meistä on samassa tilanteessa. Kaikki haluavat kipeästi kehittyä, hitata kovemmin, luistella nopeammin ja pystyä torjumaan vastustajan tuhdin hittaamisen pelkällä levollisella vastaan nojaamisella. 

  

Älä tee kuten minä tein. Koska minä tein kaiken väärin. 

Rakkaudella, 

Saastanen #0700 / Helsinki Roller Derby

How the Down Under was won – eli KRR hyväksyy Australian

Jos sinulle luvattaisiin 900 € lentolippuihin, hotellimajoitus viikonlopuksi ja puolitoista kuukautta varoaikaa, lähtisitkö Australiaan pelaamaan derbyturnauksen?
Minä ja 13 joukkuetoveriani Kalliosta lähdimme. 

Sateenkaarisoturit Australiassa

Alun skeptisyys vaihtui myös omassa hiekottajan mielessäni tohkeudeksi: jumankauta kengurumaahan! Aaltoja, koaloita ja Vegemitea! Aussiderbyä! Turnaus! Yksi peli maailmanlistan nelosia vastaan! Oltaisiin pian ensimmäinen (jos ei koko maailman, niin Euroopan ensimmäinen nyt ainakin) joukkue, joka pelaisi Oseaniassa! Hotellissa kaksi uima-allasta ja SUKLAABAARI (mikä se ikinä sitten onkaan)! TOHK

Mikään rahallinen tai ammatillinen uhraus ei äkkiä tuntunutkaan enää mahdottomalta tai liialliselta: KRR’s doing Down Under, bitches!

Australia on kaukana. Niin kaukana, että jopa nykyteknologian pannessa parastaan sinne ei pääse alle vuorokaudessa – niinpä osa meistä vaihtoi joululahjansa surffikurssiin ja painui palmujen alle suoraan perinneruokapöydästä, kun taas osa saapui käytännössä suoraan turnaukseen, kiitoradalla jo luistimiaan nyörittäen.

Itse matkustin paikan päälle heti vuoden vaihduttua tuoreempaan, jotta saisin nauttia muutaman päivän rantalomasta – ensimmäisestä sitten vanhan kunnon Kultahietikon Beach & Boogie –reissun vuonna 1999 (litran vodkapullon hinta: 7 Suomen markkaa. Siinä kaikki, mitä siitä retkestä tarvitsee kenenkään tietää).

Australiassahan on nimittäin aurinkoa. Siellä kalvaat fennoskandit – myös ne purjehtijat – hädissään toinen toisiaan voitelivat ja vertailivat iltaisin palovammojaan. Itse kulutin viidessä päivässä kaksi ja puoli tuubia 50-kertoimista aurinkorasvaa – ja paloin silti. Riivatulla tarmolla hehkuva aurinko myös paistaa kohtisuoraan ylhäältä siten, että suurimmassa vaaravyöhykkeessä ovat mm. otsa, hartiat ja jalkapöydät – kaikki derbynpelaajalle melko tarpeettomia kehonosia onneksi. No worries, mate!

Siinä missä Sydney on suurkaupunki ja Bondi Beachin alue ilmeisesti vähän kuin Australian Los Angeles, silikoniruumiinosien ja jyrkkiä rantapolkuja lenkkeilevien paidattomien sixpackien määrästä päätellen, oli Newcastlen määrä olla jotain paljon rankempaa ja maanläheisempää: katuväkivaltaa, tuomittuja rikollisia ja sisäsiittoisuutta. Turnaushallin ja hotellin ympäristössä tällaisesta ei ollut jälkeäkään: tutustuimme paikalliseen linja-autokuskiin (”Where’s the girl who tapped with her forhead?”), lähimarketissa varovaisen kunnioittavasti alkuperämaatamme tiedustelevaan setään sekä rouvaan, joka kysymättä neuvoi eksyneen näköisen laumamme ensimmäisenä päivänä bussipysäkiltä hotellille.

Ilmeisesti Bont Invitational on vähän kuin Australian derbymaailman vastine onnistuneelle, alkuperäiselle Flow-festivaalille: esiintymässä on yksi kotimainen megatähti, muutama kansainvälinen kuriositeetti ja paljon paikallisia, sangen eritasoisia taidelukioprojekteja. Yleisön määrää ei myöskään tahdota (ehkä uskottavuuden?) kustannuksella suotta kasvattaa.

Vastustajistamme ainoastaan Victoriasta löytyi ennakkoon käyttökelpoista video-, kuva- tai viidakkorumpumateriaalia, kun taas muita vastaan lähdimme kutakuinkin sokkoina, yrittäen valmistautua kaikkeen ja mihin tahansa. Viikonlopun edetessä saimme huomata, että:

-          vaikka luistelutaidossa englantia puhuvat maat pääsääntöisesti pesevät vastustajansa mennen tullen, vaikuttaisi yleinen pelistrategiaosaaminen olevan Euroopassa laveammalla pohjalla

-          sangen monet oseanialaisjoukkueet ja ainakin yksi kalifornialaisjoukkue pelaavat sikäli vanhanaikaista derbyä, että ns. panevat kaikki munansa likoon jammereidensa varaan sekä muutamaan ilkeästi hittaavaan (ja ehkä vähän tuhmasti pelaavaan) blokkeriin

-          ei ole vielä maailmassa tullut vastaan pohjoismaisen tuomarin voittanutta. Uskokaa minua, siskot, kun sanon: meidät on poispilattu. Kyllä tuli kerran jos toisenkin taas Homo-Esaa ja Sauronia ikävä.

Turnauspäivät olivat hikisiä ja kultivoituneen eritehuumorin sävyttämiä. Yleisö rakastui sateenkaarisotureihimme niin, että kun toviksi kadotetut oheismyyntituotteemme jälleen löytyivät ja aseteltiin myyntivalmiuteen, ostajia riitti jonoksi saakka. Yhteiskuvapyyntöjä tuli aina kun istuimme jouten katsomossa, nimmareita kirjoiteltiin ja Instagram-seuraajapyyntöjä hyväksyttiin. Hyväntuulista mutta häkellyttävää rokkitähtileikkiä – jonka jäljiltä palaaminen avokonttoriin puujalkavitsejä veistelevien tätien keskelle oli vaikeaa ja vastentahtoista. Miten niin leimaa kellokortti, etteks te tiedä kuka mä oon?!

Jatkobileistä sen verran, että jos ihminen havaitsee tanssilattialla onnellisena pelmutessaan käyttävänsä fraasia ”Tää on mun nuoruuden musiikkia!” vastauksena kysymykseen ”miten sä osaat nää kaikki sanat?” ja ymmärtää olleensa baari-ikäinen jo 17 vuoden ajan, hänen ei tarvitse vetää siitä minkäänlaisia johtopäätöksiä. Kemut on kemut on kemut ja hauskan saa harvoin pitämättäkin.

Lopuksi vielä life hacks for travellers by KRR:

Vältä Charles de Gaullen kautta lentämistä viimeiseen saakka. Ja vielä senkin jälkeen. Tai vaihtoehtoisesti hanki perillä kokonaan uusi tavarasto hukkuneen ja löytymättä jääneen tilalle.

Jos lennät Kiinan kautta, varaudu kaikkeen. Kun sanomme kaikkeen, tarkoitamme kaikkea.

Kun lentokoneessa jaellaan veikeitä erivärisiä lappusia, ne kannattaa kaikki ottaa ja täyttää jokainen. Muuten joutuu kentällä pidempään jonoon ja viiksimiesten mulkoiltavaksi ja kaikki englanninkieliset lappuset on loppu eikä kyniäkään ole missään.

Jos paikan päällä kraanavesi haisee voimakkaasti kloorille, sen juominen saattaa aiheuttaa vanhan kunnon reissuripulin. Vähimmilläänkin se laittaa mahaan runsaasti pierua ja väänteitä.

Jos säilytät treenikassiasi avoimena lähellä ulko-ovea, tarkista suojasi, luistimesi ja kypäräsi huolellisesti ennen niiden pukemista päälle. Tämän askeleen laiminlyöminen saattaa aiheuttaa yllättäviä iso hämähäkki rannesuojassa –tilanteita, kiljahtelua ja lievää ryhmäpaniikkia.

Australia yleisesti: KRR suosittaa, 4/5

#4444 Doomey B. Hind/Kallio Rolling Rainbow

Roller derbyä periferiassa

 

Karu-blogin tuoreena kirjoittajana, ja Jyväskylä Roller Derbyn aktiivisena jäsenenä, välitän terveiset yhdeltä täällä periferiassa toimivista joukkueista.
Jyväskylä Roller Derby on vuonna 2011 perustettu joukkue. Kauden 2013–2014 Pohjola Cupia hopean edestä tahkonnut JRD:n joukkue Rollin' Ragdolls pelaa kaudella 2014–2015 ensimmäisen Suomi Cupin divaripelinsä 29.3. Jyväskylässä Porvoo Roller Derbyä vastaan.

Rollin' Ragdollsien riveissä on 43 jäsentä, joista aktiivisia pelaajia on vielä tekstin kirjoittamishetkellä 16. Lauantaina 17.1. Helsinki Roller Derbyn pitämän bootcampin ja minimum skill -testin jälkeen pelaajia on toivoaksemme yli 20. Joukkueen pelaajien ikähaitari on 19 ja 44 vuoden välillä.

Kaudella 2013-2014 koimme joukkueen vahvuudessa paljon muutoksia, uusia pelaajia tuli joukkueeseen ahkeran fresarikurssittamisen ansiosta, mutta muuttoliike myös vei meiltä tärkeitäkin pelaajia. Useimmat ottelut pelasimme vajaanaisitettuna, sillä loukkaantumiset ja sairastumiset rokottivat ikävästi jo muutoinkin laihaa rosteria.  Pohjola Cupin hopea oli kuitenkin hieno saavutus, jonka siivittämänä lähdemme divariotteluihin rohkein mielin ja nälkäisinä. Takki auki meillä ei ole varaa päräyttää isojen tyttöjen geimeihin ja nöyryyttä onkin haettu ahkerasta harjoittelusta. Pelaaja-valmentajamme #1979 Norma Rage ja #333 Val Halla ovatkin toden teolla pistäneet räsynukkenaisten lihan tottelemaan kuria. Kova rakkaus on hyvä rakkaus.

Syyskauden piristeeksi JRD:n kaunokaiset ideoivat derbyn sääntöjä omalaatuisella otteella valottavan kalenterin vuodelle 2015. Kalenteri toteutettiin yhdessä valokuvaaja Miika Ihanaisen kanssa. Malleina toimivat joukkueen pelaajat, toimihenkilöt ja jopa arvovaltaiset tuomarit.

Mistä rikkeestä kuvassa mahtaa olla kyse?

Juttua ja kuvia kurvailuistamme löytyy myös: http://www.jyvaskylarollerderby.fi/
ja https://www.facebook.com/jklrollerderby

Näihin kuviin ja tunnelmiin kuittaa Jyväskylästä #69 Saamanen

Liman toksiset derbytytöt

Kallio Rolling Rainbow'n Friidu Kahjo tutustui Liman derbyskeneen skeittipuistossa ja raportoi Karulle kokemuksistaan. ¡Arriba! 

Otin yhteyttä ToxicLima-joukkueen hahmoihin jo syksyllä, koska tiesin viettäväni jonkin aikaa Limassa tammikuun alussa. Mietin, tulisikohan tapaaminen onnistumaan lomista johtuvan kesätreenitauon vuoksi. ToxicLiman kapteenin CoffinBabyn kanssa sain kuitenkin sovittua, että jokin tapaaminen järjestyisi. Suunnitelmissa olivat niin ranta, baari kuin skeittipuistokin, joten nähtäväksi jäisi, toteutuisiko niistä mikään.

Sunnuntaina sain viestin, joka sisälsi kutsun tulla skeittipuistoon puolen tunnin päästä, tietysti ihan toiselle puolelle kaupunkia. Ei siinä mitään, puolen litran kahvi nopeasti naamaan, kamat messiin ja hortoilemaan läpi kaupungin kohti skeittipuistoa. Derbypaita päällä totta kai, jotta hahmot varmasti tunnistaisivat heitä lähestyvän gringon.

Skeittipuistoon saavuttuani derbytyttöjä ei ollut vaikea löytää: tyypit pyörivät poolissa kuin kotonaan, vaikka omien sanojensa mukaan olivat olleet siellä kikkailemassa vasta pari kertaa. Tuona sunnuntaina tapasin CoffinBabyn, chileläisen Kabukin, kissoja rakastavan Alen, suomalaisesta metallimusiikista tykkäävän Giulianan ja Mauricion, joka oli ollut CoffinBabyn tavoin mukana ihan seuran alkumetreiltä saakka, vuodesta 2010.

Seuran perustajajäsen ja kapteeni Paloma, alias CoffinBaby.

ToxicLima Rollergirls perustettiin neljä vuotta sitten pienen kaveriporukan toimesta. CoffinBaby törmäsi netissä roller derbyyn etsiessään vanhanaikaisia quad-luistimia, ja innostui lajista. Siitä alkoi muiden kiinnostuneiden etsintä, ja seuran ensimmäinen vuosi vietettiin parkkipaikalla perusluistelutaitoja youtube-videoiden avulla harjoitellen. ToxicLima valikoitui nimeksi kaupungin saastuneisuuden vuoksi. Neljässä vuodessa seura on kasvanut noin 15-20 aktiivisen luistelijan joukoksi. Alkeiskursseja järjestetään vuosittain. Seuran kaikki luistelijat ovat Limasta kotoisin, chileläistä Kabukia lukuun ottamatta.

Entä treenaavatko tyypit vielä samalla parkkipaikalla? ”Ei, me saatiin San Borjan kaupunginosalta oma treenipaikka, jossa treenataan kolme kertaa viikossa”, kertoo CoffinBaby. ToxicLima treenaa aina ulkona asfalttia muistuttavalla alustalla, joka ei tietty Liman sääoloissa ole mitenkään yllättävää. Treenipaikka on myös täysin ilmainen, joten liigan jäsenyys maksaa luistelijoille pyöreät kolme euroa kuussa.

Giuliana, Kabuki ja CoffinBaby treenaamassa rampilla. 

Eniten vaikeuksia seuralle CoffinBabyn mukaan tuottaa luistelijoiden vähälukuisuus. Kuten sanottu, liigalla on n. 15 aktiivista luistelijaa, joista kolme on miehiä. Treeneihin tullaan kun ehditään, ja harjoituspelejä on viimeisen kolmen kuukauden aikana ollut kaksi. Scrimmageja pelataan oman seuran jäsenten kesken, koska myös vastustajista on pulaa – Liman toinen seura, Inka Queens, on vasta perustettu, joten lähimmät potentiaaliset vastustajajoukkueet sijaitsevat Chilessä ja Ecuadorissa.Viimeisimmän turnauksensa ToxicLima pelasi Chilessä muutama kuukausi sitten, ja nyt suunnitelmissa on lähteä ensi toukokuussa pelaamaan Argentiinaan ja myöhemmin myös Kolumbiaan.

Yksi syy pelaajien puutteeseen lajin uutuuden ja tuntemattomuuden lisäksi lienee raha. Monet luistelijoista ovat opiskelijoita ja alkuinvestoinnit lajiin ovat varsin suuret. ”Säästin varusteitani varten yli puoli vuotta, jonka aikana käytin vielä lainakamoja. Ensin ajattelin, että voisin vaan tilata netistä luistimet, mutta hinnan nähtyäni piti alkaa säästää”, toteaa lajin viime vuonna aloittanut Giuliana. Derby on myös Limassa elintasolaji; innokkaimmat säästävät rahaa varusteisiin jopa kuukausia, jotta voisivat jatkaa lajin parissa. Miten pelimatkat sitten maksetaan, jos luistelijoilla ei muutenkaan ole varaa? Latinalainen Amerikka on suuri maanosa, ja lennot maiden välillä ovat kalliita. ”Kaikki keräävät omat rahansa pelimatkoja varten”, kertoo CoffinBaby. ”Jonkun verran kerätään rahaa myös yhdessä, esim. autotallimyyjäisillä. Seuralla ei ole ainakaan vielä liiemmin rahaa sijoittaa pelaajiinsa”, hän lisää.

Kokonaisuudessaan laji on vielä aika tuntematon koko Latinalaisessa Amerikassa. Tunnettavuutta se on kerännyt tähän mennessä eniten Argentiinassa ja Chilessä; Dallasin WorldCupissa Argentiina sijoittui peräti kymmenen parhaimman joukkoon. Perussa joukkueita on kaksi ja miespelaajat on laskettavissa yhden käden sormilla, tuomareista tai toimitsijoista puhumattakaan. Team Peru on vasta haaveilun tasolla, eikä ehdi varmastikaan vielä seuraavaan WorldCupiin, jos sitä seuraavaankaan.

Liman toinen joukkue syntyi perinteiseen tapaan, kun muutama ennen ToxicLimassa pelannut hahmo otti ja perusti uuden liigan, jossa on tällä hetkellä viitisen aktiivista jäsentä. Suurin ero Liman joukkueiden välillä ei ole paitsi seurojen koko, vaan alkeiskurssin rakenne. ”Meillä fresarit suorittavat ennen luistintreenejä puolentoista kuukauden offskate-kuntokuurin. Inka Queenseissa tätä ei vaadita”, CoffinBaby informoi. ”Luistimilla perustaitoja opetellaan seuraavat puolitoista kuukautta, jolloin taso testataan ennen muiden kanssa treenaamisen aloittamista” kertoi viime vuoden fresari Giuliana. Siis suorittavatko he minimum skills -testit silloin? ”Ei, vaan perustaidot, minarit, tehdään sitten myöhemmin”, valaisee Giuliana asiaa tarkemmin.

Kun tytöt olivat rullailleet skeittipuistossa aikansa ja kun seuran yksi nousevista tähdistä oli kolauttanut päänsä pari kertaa, oli aika siirtyä syömään cevicheä myöhäiseksi lounaaksi. Ennen skeittipuiston jättämistä CoffinBaby kutsui minut vielä treeneihin seuraavana tiistaina. Seura etsisi minulle lainakamat käyttöön treenejä varten.

Pakko sanoa, että parempaa starttia neljän kuukauden gradureissulle Peruun ja Ecuadoriin ei olisi voinut toivoa.


- Meeri / Vänskä / Friidu Kahjo #1910