Kuulun ikä- ja derbyvuosieni puolesta kiistatta lajin
aktiiviharrastajien kotimaiseen veteraanistoon; toisinaan tunnen olevani se
viimeinen triceratops, joka eräänä aamuna ikkunasta ulos vilkaistessaan
havaitsee ensilumen sataneen ja on että ei hyvää yötä jätkät, eihän mun pitäisi
olla enää elossakaan. Toisin sanoen tiedän edustavani (ilmeisesti
kansainvälisestikin) sukupuuttoon kuolemassa olevaa harrastajahaaraa, jota
derbynimien, teemabouttien ja pelipaitojen vaihtamisen kaltaisten perinteiden
katoaminen surettaa. En kuitenkaan kuulu siihen ihmisryhmään, joka luovuttaa
taistelutta: siispä taannoin oman joukkueeni ryhmächatissa käydyn kiihkeän ja
kantoja rajusti jakaneen keskustelun jälkeen koen, että minun on aika jäsentää
muutamia ajatuksiani aiheesta julkisesti luettaviksi.
Väitän uskaliaasti ja sangen suppean otannan perusteella,
että minun derbysukupolveni on hakeutunut lajin pariin alun perin
ensisijaisesti muista kuin puhtaan (nais)urheilullisista syistä. Itse muistan
viehättyneeni asenteesta: anarkiasta ja epäsovinnaisuudesta sekä tunteesta,
että mikä tahansa on mahdollista ja saavutettavissa vain yksilön oman
viitseliäisyyden ollessa rajana. Minulle on alusta saakka ollut itsestään
selvää, että derby on urheilua – sen en usko olevan salaisuus kellekään lajia
koskaan livenä nähneelle. Pihvi olikin siinä, että derby oli nähdäkseni paljon
enemmän kuin vain urheilua: se oli elämäntapa, arvovalinta, perhe.
Nuoruuteni kului ratsastuksen parissa (”Mitä urheilua se
nyt muka on? Hevonen siinä saa liikuntaa ja ratsastaja raitista ilmaa!”), joten
ympäristön vähättelevä asenne ei tullut suoranaisena yllätyksenä. Mielestäni
onkin kiinnostavaa, että lajin sisällä taivutaan yhtäkkiä siltakaatoon
Uskottavuuden nimissä. Siivoamme ainutlaatuista lajiamme sen rosoisista,
anarkistisista ja vastakulttuurillisista ominaispiirteistä saadaksemme
Arvostusta ja Uskottavuutta – keiltä? Niiltäkö miljoonilta ja taas miljoonilta,
jotka seuraavat ringetteä, naisten salibandya, leetiä tai vaikkapa suomalaista
jenkkifudista – kaikki lajeja, joissa Oikeat Urheilijat pelaavat ristimänimet
teknisten pelipaitojensa selkään painettuina? Jos yhtälö olisi suoraviivainen,
olisivat stilisointiponnistelut ymmärrettäviä. Kas tähän tapaan: Uskottavuus
-> näkyvyys -> sponsorirahoitus -> rajattomat mahdollisuudet! Fakta
kuitenkin on, etteivät marginaalilajit kiinnosta suurta yleisöä: miksi meidän
pitäisi imaginääristen rahoittajien mieliksi ikään kuin varmuuden vuoksi luopua
asioista, jotka antavat lajiimme omintakeisen twistinsä? (Kuuletteko tekin sen?
Tuo nariseva ääni taustalla kuuluu sulkeutuvasta ympyrästä, jonka alkupiste on
nykyderbyn synnyssä 2000-luvun alussa: ”Luistelijat eivät olleet kiinnostuneita
olemaan minkään yrityksen palkkalistoilla, vaan halusivat olla riippumattomia
ja omaehtoisia urheilijoita”, muistattehan?)
En ole koskaan ymmärtänyt, miksi asian vakavasti
ottaminen ja hauskuus olisivat toisensa poissulkevia tekijöitä – etenkään
jonkin intohimoksi laskettavan asian parissa.
 |
| Oikea Urheilija? |
Kokonaan oma juttunsa on sitten se, kuka uskottavuuden
määrittelee ja kuka pitää kirjaa siitä, mitkä ovat Oikean Urheilijan
tuntomerkit. Onko urheilijuus enemmän sisäsyntyinen konstruktio, joka antaa tulosten
puhua puolestaan vai kenties jotain kummolankaltaisten ”urheiluvaikuttajien”
määrittelemää ulkoista tuntomerkistöä, jotain mitä on ollut tapana tehdä syystä tai muusta? Väittää derbynimien
alentavan niiden kantajien urheilusaavutuksia on yhtä älytöntä kuin väittää,
ettei huulipunaa käyttävä lääkäri voi olla kovinkaan pätevä; ettei hassulla
ristimänimellä paiskattu Pekka Puska voi olla oikea tiedemies; ettei nainen voi
olla johtaja koska niin nyt ei vain ole
ollut tapana olla. Me uusinnamme maailmaa jatkuvasti valinnoillamme:
alistuessamme jollekin epämääräisen häilyvälle Uskottavuudelle sanomme
oikeastaan, että on ihan ok että joku on puolestamme rakentanut laatikon ja
liimannut sen päälle nimilapun; totta kai meistä tulee tarvittaessa vaikka kuutionmallisia
jotta sovimme laatikkoon mahdollisimman saumattomasti.
Derby ei ole lajina etabloitunut. Sen kenttä on
toistaiseksi hajanainen ja taso kautta maailman kirjava, säännöt alituisessa
muutoksessa eikä aidosti kansainvälinen arvokisasarjakaan – rankingeista nyt
puhumattakaan – ole vielä varmastikaan saavuttanut lopullista muotoaan. Olemme
rakentaneet lajin ja sen käytänteet itse: miksi siis haluaisimme hyväksyä
jonkun toisen laatimat standardit siitä, miten meidän tulisi olla ollaksemme
Uskottavia Oikeita Urheilijoita?
Derby on tavannut olla turvapaikka itsensä yhteiskunnassa
eri tavoin ulkopuolisiksi tunteville. Mitä tiukemmin suitsimme ulkoisia
ominaispiirteitämme, sitä kauemmaksi etäännymme alkuperäisestä
derby-yhteisöllisyydestä ja lajimme juurista.
 |
| Ei-Niin-Oikeita urheilijoita? |
Toki taloudelliset realiteetit ovat, no, realiteetteja
myös kaltaiselleni idealistille. En kuitenkaan näe, miksemme voisi rakentaa
omannäköistämme urheilulajia omilla ehdoillamme – kuten tähänkin asti olemme
tehneet. Miksi yrittää kilpailla samasta yleisöstä muiden joukkueurheilulajien
kanssa, kun voisimme yrittää vedota niihin, jotka tähänkin saakka ovat pariimme
hakeutuneet: juuri meidän pariimme, juuri derbystä viehättyneenä? Niihin, jotka
ovat tähänkin saakka ovat päätyneet valitsemaan derbyn eivätkä salibandya,
ringetteä tai jenkkifudista?
En haikaile vanhoja
hyviä aikoja, hasardiderbyä, krapulascrimmageita tai pivotviivalähtöjä.
Olen iloinen ja loputtoman ylpeä lajimme kehityksestä ja siitä, että olen
saanut omalta osaltani olla mukana näkemässä juuri nämä vuodet: osaan arvostaa
oikeita jammerihattuja (kypärän ympärille kietaistujen kuviollisten
pikkuhousujen sijaan), treenejä talvisinkin lämmitetyissä rotankakattomissa
tiloissa ja tilannetta, jossa jokaisessa rosterivalinnassa edessä on
runsaudenpula kyvykkäistä luistelijoista.
Kehitys kehittyy eikä lajin anarkistisuudessa
luonnollisestikaan ole enää samaa alkuvoimaa kuin ensimmäisinä vuosina. Silti
sitä edelleen on: toisinaan mietin, maksammeko siitä luopuessamme liian kovan
hinnan?
Doomey B. Hind #4444
