22/04/2015

Quo vadis, roller derby?



Kuulun ikä- ja derbyvuosieni puolesta kiistatta lajin aktiiviharrastajien kotimaiseen veteraanistoon; toisinaan tunnen olevani se viimeinen triceratops, joka eräänä aamuna ikkunasta ulos vilkaistessaan havaitsee ensilumen sataneen ja on että ei hyvää yötä jätkät, eihän mun pitäisi olla enää elossakaan. Toisin sanoen tiedän edustavani (ilmeisesti kansainvälisestikin) sukupuuttoon kuolemassa olevaa harrastajahaaraa, jota derbynimien, teemabouttien ja pelipaitojen vaihtamisen kaltaisten perinteiden katoaminen surettaa. En kuitenkaan kuulu siihen ihmisryhmään, joka luovuttaa taistelutta: siispä taannoin oman joukkueeni ryhmächatissa käydyn kiihkeän ja kantoja rajusti jakaneen keskustelun jälkeen koen, että minun on aika jäsentää muutamia ajatuksiani aiheesta julkisesti luettaviksi.

Väitän uskaliaasti ja sangen suppean otannan perusteella, että minun derbysukupolveni on hakeutunut lajin pariin alun perin ensisijaisesti muista kuin puhtaan (nais)urheilullisista syistä. Itse muistan viehättyneeni asenteesta: anarkiasta ja epäsovinnaisuudesta sekä tunteesta, että mikä tahansa on mahdollista ja saavutettavissa vain yksilön oman viitseliäisyyden ollessa rajana. Minulle on alusta saakka ollut itsestään selvää, että derby on urheilua – sen en usko olevan salaisuus kellekään lajia koskaan livenä nähneelle. Pihvi olikin siinä, että derby oli nähdäkseni paljon enemmän kuin vain urheilua: se oli elämäntapa, arvovalinta, perhe.

Nuoruuteni kului ratsastuksen parissa (”Mitä urheilua se nyt muka on? Hevonen siinä saa liikuntaa ja ratsastaja raitista ilmaa!”), joten ympäristön vähättelevä asenne ei tullut suoranaisena yllätyksenä. Mielestäni onkin kiinnostavaa, että lajin sisällä taivutaan yhtäkkiä siltakaatoon Uskottavuuden nimissä. Siivoamme ainutlaatuista lajiamme sen rosoisista, anarkistisista ja vastakulttuurillisista ominaispiirteistä saadaksemme Arvostusta ja Uskottavuutta – keiltä? Niiltäkö miljoonilta ja taas miljoonilta, jotka seuraavat ringetteä, naisten salibandya, leetiä tai vaikkapa suomalaista jenkkifudista – kaikki lajeja, joissa Oikeat Urheilijat pelaavat ristimänimet teknisten pelipaitojensa selkään painettuina? Jos yhtälö olisi suoraviivainen, olisivat stilisointiponnistelut ymmärrettäviä. Kas tähän tapaan: Uskottavuus -> näkyvyys -> sponsorirahoitus -> rajattomat mahdollisuudet! Fakta kuitenkin on, etteivät marginaalilajit kiinnosta suurta yleisöä: miksi meidän pitäisi imaginääristen rahoittajien mieliksi ikään kuin varmuuden vuoksi luopua asioista, jotka antavat lajiimme omintakeisen twistinsä? (Kuuletteko tekin sen? Tuo nariseva ääni taustalla kuuluu sulkeutuvasta ympyrästä, jonka alkupiste on nykyderbyn synnyssä 2000-luvun alussa: ”Luistelijat eivät olleet kiinnostuneita olemaan minkään yrityksen palkkalistoilla, vaan halusivat olla riippumattomia ja omaehtoisia urheilijoita”, muistattehan?)

En ole koskaan ymmärtänyt, miksi asian vakavasti ottaminen ja hauskuus olisivat toisensa poissulkevia tekijöitä – etenkään jonkin intohimoksi laskettavan asian parissa.

Oikea Urheilija?
Kokonaan oma juttunsa on sitten se, kuka uskottavuuden määrittelee ja kuka pitää kirjaa siitä, mitkä ovat Oikean Urheilijan tuntomerkit. Onko urheilijuus enemmän sisäsyntyinen konstruktio, joka antaa tulosten puhua puolestaan vai kenties jotain kummolankaltaisten ”urheiluvaikuttajien” määrittelemää ulkoista tuntomerkistöä, jotain mitä on ollut tapana tehdä syystä tai muusta? Väittää derbynimien alentavan niiden kantajien urheilusaavutuksia on yhtä älytöntä kuin väittää, ettei huulipunaa käyttävä lääkäri voi olla kovinkaan pätevä; ettei hassulla ristimänimellä paiskattu Pekka Puska voi olla oikea tiedemies; ettei nainen voi olla johtaja koska niin nyt ei vain ole ollut tapana olla. Me uusinnamme maailmaa jatkuvasti valinnoillamme: alistuessamme jollekin epämääräisen häilyvälle Uskottavuudelle sanomme oikeastaan, että on ihan ok että joku on puolestamme rakentanut laatikon ja liimannut sen päälle nimilapun; totta kai meistä tulee tarvittaessa vaikka kuutionmallisia jotta sovimme laatikkoon mahdollisimman saumattomasti.


Derby ei ole lajina etabloitunut. Sen kenttä on toistaiseksi hajanainen ja taso kautta maailman kirjava, säännöt alituisessa muutoksessa eikä aidosti kansainvälinen arvokisasarjakaan – rankingeista nyt puhumattakaan – ole vielä varmastikaan saavuttanut lopullista muotoaan. Olemme rakentaneet lajin ja sen käytänteet itse: miksi siis haluaisimme hyväksyä jonkun toisen laatimat standardit siitä, miten meidän tulisi olla ollaksemme Uskottavia Oikeita Urheilijoita?
Derby on tavannut olla turvapaikka itsensä yhteiskunnassa eri tavoin ulkopuolisiksi tunteville. Mitä tiukemmin suitsimme ulkoisia ominaispiirteitämme, sitä kauemmaksi etäännymme alkuperäisestä derby-yhteisöllisyydestä ja lajimme juurista. 

Ei-Niin-Oikeita urheilijoita?
Toki taloudelliset realiteetit ovat, no, realiteetteja myös kaltaiselleni idealistille. En kuitenkaan näe, miksemme voisi rakentaa omannäköistämme urheilulajia omilla ehdoillamme – kuten tähänkin asti olemme tehneet. Miksi yrittää kilpailla samasta yleisöstä muiden joukkueurheilulajien kanssa, kun voisimme yrittää vedota niihin, jotka tähänkin saakka ovat pariimme hakeutuneet: juuri meidän pariimme, juuri derbystä viehättyneenä? Niihin, jotka ovat tähänkin saakka ovat päätyneet valitsemaan derbyn eivätkä salibandya, ringetteä tai jenkkifudista?

En haikaile vanhoja hyviä aikoja, hasardiderbyä, krapulascrimmageita tai pivotviivalähtöjä. Olen iloinen ja loputtoman ylpeä lajimme kehityksestä ja siitä, että olen saanut omalta osaltani olla mukana näkemässä juuri nämä vuodet: osaan arvostaa oikeita jammerihattuja (kypärän ympärille kietaistujen kuviollisten pikkuhousujen sijaan), treenejä talvisinkin lämmitetyissä rotankakattomissa tiloissa ja tilannetta, jossa jokaisessa rosterivalinnassa edessä on runsaudenpula kyvykkäistä luistelijoista.
Kehitys kehittyy eikä lajin anarkistisuudessa luonnollisestikaan ole enää samaa alkuvoimaa kuin ensimmäisinä vuosina. Silti sitä edelleen on: toisinaan mietin, maksammeko siitä luopuessamme liian kovan hinnan?

Doomey B. Hind #4444